perjantai 26. kesäkuuta 2015

Hyviä hyppyjä ja huono lopputulos

Tämän päivän kilpailut herättivät paljon kysymyksiä, joihin etsitään tulevien viikkojen aikana vastauksia. Olen edelleen todella ihmeissäni, että mitäs nyt? Kovasti tallikaverit yrittivät lohdutella, että älä nyt jää murheeseen kiinni, näitä sattuu. Mutta kun mulla ei ole kokemusta, että sattuisi, olen hypännyt vasta niin vähän.

Aloitetaanpa kuitenkin alusta. Suuntasimme siis Rikun kanssa Vesilahden Ratsastuskoululla järjestettäviin 1-tason estekilpailuihin. Luokiksi olin itsevarmasti valinnut 80cm ja 90cm, joka ehkä vähän rupesi radat nähtyäni pelottamaan - oli siinä meinaan hankalaa linjaa toistensa jälkeen.

Kilpailupaikalla olimme ajoissa, ja ehdin katsella niin 50cm kuin 70cm luokkaa hyvän hetken. Rata oli sama kaikissa luokissa, joten kävin radankävelyssä jo 70cm luokkaa ennen. Riku ehti kävellä reippaan Stellan kanssa jo hyvän hetken, ennen kuin kiipesin selkään. Riku oli koko verryttelyn miellyttävä ratsastaa, ehkä inasen hitaampi ja vähän väsyneemmän oloinen kuin pari viikkoa sitten Valkeakoskella.

Rata alkoi aika hyvin. Ensimmäinen este ylittyi helposti, ja siitä löytyi ihan hyvin kakkoselle askel, vaikka linja olikin vähän ahdas. Kolmoseste oli sarja, jossa Riku hyppäsi hienot, kokonaiset hypyt. Sarjan jälkeen tuli radan haastavin osuus - suoraan sarjalta kaareva linja neloselle. Tästäkin Riku selvisi, vaikka ratsastaja ei ollut ihan ajantasalla askeleesta. Vitoselle piti kaartaa aika tiukasti, ja laukka vähän kuoli kaarteessa. Kuutoseste oli erikoisen näköinen okseri, joka minun oli tarkoitus näyttää ennen rataa, mutta koska tulin omaa vuoroani varten myöhässä, en ehtinyt näyttää sitä. Tässä Riku pääsi yllättämään minut ihan täysin, koska siitä huolimatta, että ratsastin omasta mielestäni hyvin pohkeet kiinni kohti estettä, Riku veti viime hetkellä liinat kiinni ja lähes istui esten eteen. Uusi lähestyminen ja ylitse, Sen jälkeen radan kaksi viimeistä estettä sujui taas aivan normaalisti.

Ilman tuota tökköä olisin ollut supertyytyväinen tähän rataan. Vaikka eteenpäinpyrkimystä olisi saanut olla hiukkasen enemmän, pidin kuitenkin siitä, että lähes kaikki välit oli ratsastettu ajatuksella ja minua ei ahdistanut hypätä. Jäi hyvä fiilis.


Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=S4Jlm2jRVFg

Radan jälkeen Riku sai hetken huokaista ja sen jälkeen kiipesin takaisin selkään. Yhdeksänkympin verryttely tuntui hyvältä, tosin otimme vain vähän hyppyjä, koska Riku oli selvästi jo vähän väsynyt. Ja siitä sitten radalle.

Ykköselle tuli laakahyppy, ja siitä puomi mukaan. Kakkoselle näin hyvän paikan, ja olin itse menossa - ja Riku tökkäsi. Olin ihan ihmeissäni, mitäs nyt? Uusi lähestyminen ja ylitse. Kakkosen jälkeen laukka jäi kaarteessa vähän huonoksi, ja seuraava tökkö otettiin sitten kolmosen A-osalle. Siinä vaiheessa meidät siis hylättiin, mutta kuuluteltiin, että halutessaan saa jatkaa. Lähestyin sarjaa uudestaan - nyt päästiin A:sta yli, ja B:lle sitten tökättiin. Itsellä oli jo niin epävarma olo, että totesin, että en nyt kyllä jatka pidemmälle. Hyppäsin vielä ykkösesteen ja lähdin ihmettelemään, että mitä hemmettiä juuri äsken tapahtui?

Koutsi kysyi ekana kun kerroin tapahtuneesta, että "Jäädyitkö sä kun se tökkäs ensimmäisen kerran?" ja vastaus lienee, että joo. Kyllähän mä tulin vähän varovaiseksi, kun olin niin ihmeissäni, että miten tässä näin kävi. Ratsastin varmaan vaan liian matalassa temmossa, ja Riku ei sitten jaksanut hypätä kun olisi tarvinut itse tehdä enemmän. Riku on myös nyt ollut vähän väsynyt, kun on taas ollut laitumella.

Eli summasummarum: Nämä lienevät kaikki sellaisia ongelmia, jotka lisätreenillä selviävät. Hetkellisesti lasken taas kisoissa luokat 10cm alaspäin, ja kun se taso taas sujuu ongelmitta, katsotaan tilannetta uudestaan. Minnekään ei ole kiire.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Terapian tarpeessa

"Jatkakaa samaa toiseen suuntaan."
"Niin tehtiinkö me muuten jotain tehtävää?"
"Niin sitä avoa ja voltteja."
"Aa niin muuten olikin!"

"Monelta sä pääset töistä huomenna?"
"Neljältä."
"Monelta sä pääset huomenna töistä?"
"Neljältä."'
"Kysyinkö mä muuten, monelta sä pääsit huomenna töistä."
"Joo. Neljältä."

"Minne mä olin viemässä tätä?"

"Mitä mä olin tekemässä?"

"Kävinkö mä jo tänään ratsastamassa?"

"Mikä sen asian nimi on, jolla kannetaan kaupasta tavaroita?"
"Jaa muovipussi?"
"Just."

"Mikä sen hevosen nimi on, joka on vaalea ja iso?"
".... Niin siis Vili?"
"Se just."

"Anne, mikä sulle tuli?"
"Mä en kestä enää tota, viekää toi pois!"
"Siis mikä?"
"Toi kamala meteli!"
"... siis tää meidän puhe?"

"Miks sä itket?"
"En mä enää muista."

"Miks sä nyt itket?"
"Kun mä en enää jaksa olla tällanen."


Keväällä onnettomuuden sattuessa ajattelin, että tämä oli sellainen muksahdus, mitä on ennenkin sattunut. Aivotärähdys, josta seuraa hetkellistä sekavuutta ja pahaa oloa, ja se menee ohitse. Sain kaksi viikkoa sairaslomaa ja ihmettelin, että mitä minä niin paljolla teen. Olen jo kohta valmis takaisin töihin. Ja meninkin sen kahden viikon jälkeen takaisin. 

Töissä huomasin, että en pystynyt keskittymään, jos useampi kuin yksi ihminen puhui samaan aikaan. En voinut mennä opettajainhuoneeseen, koska siellä oli liikaa ääniä. Aiemmin teini-iässä loppuneet migreenikohtaukset alkoivat uudestaan ja oksensin päänsäryssä pahimmillaan koko vuorokauden. Pari viikkoa sinnittelin töissä. Ei minusta siellä varmasti ollut mitään hyötyä. Työpäivän jälkeen en pystynyt mihinkään muuhun kuin makaamaan sohvalla. 

Työkaverit käskivät lääkäriin, joka lähetti uusiin tutkimuksiin. Todettiin erilaisia neurologisia oireita ja diagnoosiksi valikoitui aivovamma. Päällisin puolin näytän ihan itseltäni. Se tässä hämää ihmisiä. Mä olen aika hukassa, vaikka en siltä näytäkään. 

En muista aina sukulaisteni nimiä. En tunnista oikeastaan ketään ihmistä, johon olen tutustunut onnettomuuden jälkeen tai sitä juuri sitä ennen. En muista normaalien, arkipäiväisten tavaroiden nimiä. Keskustelun ylläpitäminen on niin työlästä, että väsyneenä en jaksa puhua ollenkaan. Keskusteleminen useamman kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan on edelleenkin hankalaa. Päätä särkee jatkuvasti, eikä mitään voi suunnitella, kun ei tiedä milloin kohtaus tulee. Nukun enemmän kuin koskaan ennen, mutta olen silti väsyneempi kuin ikinä. Pienetkin ponnistukset väsyttävät minut täysin. Olen kiukkuinen, jatkuvasti huonolla tuulella tai itkuinen. En tunnista itseäni, tunnun vieraalta. 

Onko mahdollista ikävöidä itseään?

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset kyllä sen ymmärrät kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität Mene edeltä kyllä se jää kantaa ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi Tunne kuinka tuuli sun kasvoillesi maalaa värin uuden ei ole hätää, ääni jonka kuulet on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää
(Stella - Aamun kuiskaus)

Mutta sitten on kuitenkin Riku. Riku, joka sitoo mut tähän arkeen, tähän tuttuuteen. Rikun karva tuntuu vielä samalta, Riku tuoksuu vielä samalle. Se on edelleen maailman kaunein hevonen. Sen selässä on maailman paras olla. Se on minulle sitä parasta terapiaa - ei se neuropsykologoinen kuntoutus, joka vihdoin ensi viikolla alkaa. Rikuterapia, terapioista parasta. Onni on myös olla elossa. Se olisi ollut milleistä tai vähän huonommasta turvakypärästä kiinni.



torstai 18. kesäkuuta 2015

Eevamaria Porthan-Broddell 11.-12.6.

Olin viime viikon torstaina ja perjantaina "Nipsu" Porthan-Broddellin valmennuksessa. Siinä vaiheessa, kun näin Facebookissa mainoksen tapahtumasta naapuriseuran sivuilla, meinasivat silmät tippua päästä. Välittömästi nappasin puhelimen käteen ja Lauran kanssa käytiin seuraava whatsapp -keskustelu:

Minä: MENNÄÄNKS NIPSUN KLINIKALLE 11.-12.6 ALASPÄÄHÄN!
Laura: NO MENNÄÄN SAATANA! (lisää tähän kolme habahymiötä)
Laura: Ilmotitko sä jo mutkin?
Minä: En kun en oo vielä päässyt koneelle mut just avaan ja ilmoitan!
Laura: Haha mä jo vähän innostua ja nyt mä oon huolissani että jos mä en mahdukaan!
Minä: Mä en usko et se on ihan vielä täynnä... Nyt lähtee ilmo.
Laura: Rok!
Minä; Laitoin et mieluiten kahden ratsukon ryhmä, mut kolmenkin käy jos ei mahduta kahden ratsukon ryhmänä. Ja pyysin kuittausta mahdutaanko mukaan kun ollaan superinnoissamme.
Laura: Hyvä :D Ollaan ihan toivottomia...
Minä: Se on varmaan siellä toisessa päässä ihan että ei saatana, klinikka julkaistu hetki sitten ja täällä jo joku nuttura kireellä ahdistuu että mahtuuko :D

Tällaisissa tunnelmissa siis suoritettiin ilmoittautuminen. On varmaan tilanteen todellista aliarvioimista, jos sanon, että olimme klinikasta innoissamme.

Torstaina ehdimme katsella hetken klinikkaa ennen omaa vuoroamme. Meitä edeltävässä ryhmässä oli vain suomenhevosia, mikä tietysti sopi tälle suomenhevosfanille oikein hyvin. Noin puoli tuntia kävelimme ja ravailimme ennen oman ryhmämme vuoroa. Torstaina minun ja Lauran ryhmässä oli myös kolmas ratsukko, perjantaina olimme kaksin.

Aluksi Nipsu kysyi vähän perustietoa hevosesta, minusta ja ongelmistamme. Sanoin, että olemme ihan perusratsukko, jolla on myös perustason ongelmia: ongelmia suoruudessa ja siinä, että saisin hevosen ratsastettua aidosti molemmille ohjille ja molempien pohkeiden väliin. Aloitimme työt saman tien. Nipsu huomasi heti sen, että en saa ratsastettua vasenta pohjetta kunnolla lävitse. Alkuverryttelyyn hän suositteli tällaiselle hevoselle neliötä, jossa kulmissa tehdään etuosakäännöksen neljäsosa. Minun oli miltei täysin mahdotonta saada Rikua väistämään tarpeeksi hyvin vasenta pohjetta, varsinkin kun raippa piti ottaa ulkokäteen - olen tottunut käyttämään sitä heikon vasemman pohkeeni apuna. Lopulta Nipsu tulikin maastakäsin auttamaan väistössä niin, että sain ajoitettua avun, myötäyksen ja kehun oikealla tavalla. Ja sieltä se rupesi myös löytymään se laiska vasen takajalka kropan alle.

Aktivoidaan takajalkaa

Ja sieltä se vasenkin takajalka löytyi kropan alle!

Teimme neliöllä myös harjoitusta, jossa ravasin aina sivun, siirryin kulmaan käyntiin ja tein etuosakäännöksen. Hetken kuluttua jatkoin ravia, mutta tein ennen kulmaa pienen kokoamisen ja ajattelin ravissa "etuosakäännöstyyppisesti". Tein myös niin, että siirryin laukasta ennen kulmaa raviin tai käyntiin, ja sen jälkeen jatkoin taas laukkaa kulman jälkeen.

Tältä päivältä jäi erityisesti mieleen seuraava:

- Vasen pohje! Se on nyt vain saatava lävitse.
- Jos ratsastan pää kallellaan oikealle, vedän oikean kyljen ruttuun enkä voi olla suorassa
- Vasen ohja lyhyemmäksi, mutta pehmeämmäksi, ei tuntumaa sylissä
- Asioita pitää tehdä nopeammassa tahdissa. Reaktion on tultava heti!
- Ei kaivertamista ja muistuttamista, vaan apu ja reaktio.

Kuvaspämmi torstailta, kaikki kuvat on kuvannut Nea Id, kiitos!


Huom! Vasen takajalka!




Mutsi, jolla huoltotoimet käynnissä tunnin jälkeen: vettä ratsastajalle ja leipää Rikulle

Perjantaina jatkettiin siitä mihin edellisenä päivänä jäätiin. Riku tuntui alkuverryttelyssä todella hyvältä ja pehmeältä! Tänään aloitettiin pohkeenväistöllä. Aloitimme Rikun hankalammassa puolessa, eli väistössä oikealla. Ensimmäisen hyvin hikisen väistön jälkeen Nipsu sanoikin, että sori vaan kun aloitettiin tähän teidän vaikeampaan suuntaan. Mutta! Kohta sekään suunta ei ollut niin hankala. Nipsu huomautti, että kun hevonen on selkeästi mukavuudenhaluinen (haha, miten niin? :D osui ja upposi...), pitää väistössä tehdä se hetki, kun se tekee oikein, mahdollisimman mukavaksi. Eli käytännössä niin, että tehokas apu pyytää sivulle, ja kun se lähtee sivulle, apu melkein irtoaa kyljestä eikä jää varmistelemaan. Samalla kiitetään. Kun ei enää mennäkään sivulle, pyydetään uudestaan. Ja kappas, kun en jäänyt kaihertamaan paniikissa "Tähän suuntaan se ei ikinä mene väistöä ilman raippaa!", vaan tein väistön hevoselle mukavaksi, se alkoikin sujua. Aika hienoa! Väistössä vasemmalle oli taas ongelmana se, että Riku tiputti mielellään vasemman lapansa ja lähti onnellisena liian innokkaasti lapa edellä. Tätä korjattiin nopeilla väistöä sivulle, suoristus kohti lyhyttä sivua, väistöä sivulle -siirtymillä.

Raippa ulkokädessä, pienestäkin oikeasta kiittäen

Väistö vasemmalle lähtee vähän liiankin riehakkaasti - lapa edellä ja nenä vasemmalla - tätäkin korjattiin

Kun väistöt sujuivat molempiin suuntiin, aloimme työskennellä laukassa. Teimme ensin oikeaan kierrokseen vaikeampaa vasenta laukkaa vastalaukkana. Ajatuksena oli, että pääsin suoristamaan Rikun ensin suoraksi. Ja hyvin se suoristuikin, laukka parani myös vasempaan kierrokseen hurjasti.

Lopuksi kokeilimme erilaisia "pikkuniksejä" minulle takataskuun. Ensimmäisenä ratsastin raippa molempien peukaloiden alla suorana vaakasuorassa. Tässä ajatuksena oli rauhoittaa tuntumaa, ja Riku vastasi tähän tosi hyvin. Hyvin kertoo siis karua kieltään siitä, että vaikka mun käsi onkin rauhoittunut, se vieläkin tekee kaikkea turhaa. Raippa tässä peukaloiden alla käsiä rauhoittamassa teimme myös siirtymisiä askellajien välillä. Olin aika yllättynyt siitä, että sain aidosti tehtyä hyviä siirtymisiä täysin ilman kättä - mulla on herkkä hevonen ja istunnassa poweria, kun vaan saan sen valjastettua käyttöön.

Ihan lopuksi laukattiin vielä vaikeampaa vasenta laukkaa ohjat oikeassa kädessä. Ajatuksena oli se, että pääsisin itse keskittymään istuntaani, sekä suoristettua Rikua paremmin. Tuli kyllä niin hieno länkkäriolo!

Perjantain päällimmäiset oivallukset:
- Älä pyydä ja pyydä, vaan käytä apu ja kiitä
- Tee hevoselle mukavaksi tehdä oikein
- Väistössä vasemmalle tee suoristuksia välissä, ettei lapa karkaa
- Oma käsi!
- Käytä istuntaa!

Kuvaspämmi perjantailta, kuvat jälleen ottanut Nea Id, kiitos!








"Kato äiti, yhdellä kädellä!"

"Jee!"

Oli ihan parasta. Uudestaan mennään, jos vaan päästään. Kiitos Tawast Ridersille ja Alaspään ratsastuskeskukselle järjestämisestä!

tiistai 16. kesäkuuta 2015

"Näyttäis paljon paremmalta jos ratsastaja ei olis noin lihava"

"Olen vihdoinkin käsittänyt sen Mä oon fiksu ja kivannäköinen Kaiken hyvän todellakin ansaitsen Mitä tielleni sattuu Helppo muista on kyllä välittää Mut itteänikin mun täytyy silittää Lupaan täst edes aina yrittää Itserakkausjuttuu"
Ostin kaksi viikkoa sitten uimapuvun. Ei kuulosta suurelta asialta, mutta minulle se todella oli sitä. Autossa kaupan pihassa hengittelin. Nyt menen ja ostan sen. Ja menin. Katselin malleja, valitsin mielestäni hyvän, vein sen sovituskoppiin ja puin päälleni. Keräsin hetken rohkeutta ja katsoin peilistä. Ja hämmästyin kovasti. Peilistä minua katsoi pulska tyttö. Mutta sen lisäksi, että se oli pulska, se oli myös aika suloinen. Se olin minä. Ihan kaikkine liikakiloineni ja paksuine reisineni. Kaikkine ominaisuuksieni kanssa, niiden, joiden vihaamiseen olin käyttänyt monta vuotta. Se viha oli pitänyt minut pois uima-altaasta, vaikka rakastan uimista. Se on aina ollut minun mielestäni yksi harvoista liikuntamuodoista, joista tykkään aidosti. Niin, että sitä voisi harrastaa ihan vain fiiliksen takia. 
"Voi heittaajat sanoo mitä tahansa Ei se mua liikuta, pitäkööt vihansa Mut se mist aiheutuu vahinkoo on Jos mä en itelleni frendi oo Jo kiistatta oon paras minä Ja muihin mä en vertaa mua enää ikinä Tää on luultavasti sullekin tuttuu Sitä itserakkausjuttuu" En tiedä, mistä uimapukupelkoni on lähtenyt. En muista, että oikeastaan kukaan olisi koskaan (onneksi) painostani huomauttanut. Olen toki tiedostanut junnusta saakka olevani muita tukevampi. Pelkästään sen tiedostaminen riitti siihen, että itseinho nousi. Ainoastaan siinä vaiheessa, kun ostin Rikun, sain hevostalli.netistä lukea kuinka hieno hevonen menee pilalle läskin tädin kanssa. Se tuntui pahalta ja jäi pyörimään mieleen. Kisoissa olen joskus ohimennen kuullut samansuuntaista kommentointia. Aina se osuu ja uppoaa. 
Ratkaisuhan olisi toki sinänsä näennäisesti helppo. Kun et kerran tykkää olla lihava, laihduta. Minulla ei ole mitään hyvää tekosyytä siihen, että en ole niin tehnyt. Voisin puhua geeneistä ja siitä, että siskoni on aina ollut hoikka ja minä tällainen. Mutta se olisi kyllä ihan kakkapuhetta ja tekosyytä. Siskoni syö vähemmän, joten hän pysyy hoikempana. Minulle ruoka maistuu liikaa, joten pysyn pullukkana. Nyt jotenkin tämän itseni hyväksymisen kautta minulla on sellainen olo, että oikeasti voisin jossain vaiheessa hoikistuakin. Itseinho ei ole toimiva motivaattori, ainakaan minulle. Olen tunnesyöjä, joten tunteita pitää opetella käsittelemään, eikä vain ohjata maaniseen syömisen säännöstelyyn. Sillä ei tule pysyviä tuloksia. 
"Tykkään itestäni Viihdyn mun nahois Mä väsyn jumittamaan Fiiliksiss pahois En dissaa vaan kehun ja kiitän Kyl kelpaan ja tälleen mä riitän Oon kritisoinut mua jo aivan tarpeeks Teen sovinnon ja annan itelleni anteeks Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu Kaikki tarvii itserakkausjuttuu"
(Sanat Mariska - Itserakkausjuttuu)

Voiko lihava sitten olla hyvä ratsastaja? Toki voi. Ensin täytyy toki olla riittävän iso ratsu, ettei mennä eläinrääkkäyksen puolelle. Sen jälkeen pitää olla riittävästi kehonhallintaa, jota hankitaan liikkumalla muuallakin kuin hevosen selässä. Minä olen aika kovassa kunnossa, ja se on osasyy siihen, miksi olen päässyt itseni kanssa sopuun.
Olisinko parempi ratsastaja hoikempana? Ihan varmasti olisin. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon esteettisempää se olisi kouluradalla. Näiden syiden takia siihen suuntaan pyritään. Mutta koska elämä ei ole silloin joskus, kun on laihtunut, vaan juuri nyt, on tämä vastalöydetty itserakkausjuttu hirveän tärkeä.

Lihava ratsastaa

Lihava treenaa salillakin

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Uskomaton fiilis! (Mun ensimmäinen 90cm)

Woa mikä päivä! En muista milloin olisin ollut näin supertyytyväinen itseeni, hevoseeni ja meihin ratsukkona. Me pystytään kyllä ihan mihin vaan, kunhan vaan mulla säilyy maltti ja jaksan tehdä töitä. Tämän päivän eteen on kyllä todella tehtykin duunia. Nyt on hehkutuksen aika.

Olin ilmoittautunut kaikessa hiljaisuudessa Valkeakoskelle 1-tason estekilpailuihin. Hiljaisuudella tarkoitan nyt sitä, että päätin, että en tee lähtemisestä itselleni mitään "juttua", vaan ilmoittauduin kisoihin ja menen niihin. So simple. Luokat kisoissa olivat ristikko, 50-60cm, 70-80cm ja 90cm. Koska 50-60cm tuntuu nyt jo niin kovin pieneltä, ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin ilmoittautua hyppäämään 70-80cm ja 90cm. Tai ainakin näin perustelin tilanteen itselleni, Ja ilmoittauduin näihin luokkiin.

Kisa-aamuna ei juurikaan jännittänyt. Yhtä hevosta lähti ratsastajan lisäksi groomaamaan kolme ihmistä, joten ratsastaja pystyi keskittymään hyvin lähinnä erilaisiin tapoihin pitää pois mielestä se, mitä oli juuri tekemässä. Takapenkiltä kuulunut kysymys "Anne eikö sua jännitä ikinä kisat?" sai aikaan keskustelun jännittämisestä, ja sen jälkeen muistin taas jännittää itsekin. Minähän olen sellainen, että mun pitää olla jo aivan totaalipaniikissa, ennen kuin se näkyy ulospäin. Vaikka jännittäisin kuinka, se ei oikeastaan näy ulospäin.

Valkeakoskella olimme hyvissä ajoin, ja ehdimme katsoa ristikkoluokan kokonaisuudessaan ja osan 50-60cm luokasta. Sen jälkeen kävimme kävelemässä 70-80cm radan. Radalla ei ollut sarjaestettä, ja yksi ainoa hieman hankalampi tie oli esteelle numero 7, joka oli aaltoeste. Kävellessä kuitenkin totesin, että tie ei ole ollenkaan niin mahdoton, kuin miltä se näytti kentän laidalta. Ei siis muuta kuin verkkaamaan.

Verryttely sujui kaikenkaikkiaan oikein hyvin. Paikat löytyivät esteille hyvin ja Boonus auttoi tahdittamaan verryttelyn järkeväksi. Riku oli reipas, mutta käyttäytyi hyvin eikä pöhköillyt mitään. Radalle pääsi yhtä ratsukkoa ennen, ja käytin ajan tehokkaasti kiertämällä kentän kertaalleen ja näyttämällä muutamat erikoisemmat esteet Rikulle. Riku ei vaikuttanut kiinnostuneelta erikoisesteistä, sen sijaan viereisellä laitumella olleet kottikärryt ja aitalangat aiheuttivat sivuloikan ja pörinää. Suomenhevoset...

70-80cm rata oli kaikenkaikkiaan hyvä. Radasta on video, joten en ala sen enempää selittämään siitä. Sain ratsastettua 2-3 -linjan ja 4-5 -linjan juuri siihen askeleeseen, jota suunnittelin. Seiskalle jäin hieman liikaa varmistakaan, kun en missään tapauksessa halunnut tökätä siihen, ja vikalle esteelle etäisyys jäi vähän tyhjäksi, mutta senkin ratkaisin kerrankin vähän isosti. Yleensä tykkään kisoissa nypätä etäisyyden mieluummin vähän lähelle.


Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=sN54KT3Dawc


Olen todella tyytyväinen tähän rataan, ja pidän sitä meidän tämän kauden parhaimpana. Toisaalta se on myös minun parhaani ikinä, koska ensimmäistä kertaa tein tietoisia ratkaisuja etäisyyksistä (siihen en pystynyt vielä viime kaudella) ja sain paikat onnistumaan (ei ole onnistunut tällä kaudella). On mulla superheppa!

90cm rata näytti valtavalta kävelyssä. Ihan sama, vaikka vieressä hoettiin kuinka paljon, etteivät esteet ole isoja, ne näyttivät kyllä todella isoilta. Esteet olivat lähes kaikki juuri sen 90cm, erityisen massiivisilta näyttivät viimeinen okseri ja kolmantena esteenä ollut pysty. Päätin kuitenkin, että se on nyt tai ei ikinä. Jos en nyt uskalla, ahdistus 90cm hyppäämisestä vain kasvaa kasvamistaan. Eli radankävelystä verkkaamaan.

Verryttely sujui taas hyvin ja paikat löytyivät hyvin. Radalle mennessä olin aivan jalat vetelinä ja mietin, että selviänkö tästä ollenkaan. Rohkeasti kuitenkin lähdin yrittämään. Tällä radalla nyppäsin etäisyyden pilalle aika moneen hyppyyn - niin ykköseen, kakkoseen kuin kasiinkin. Kolmoseste tippui unohtuneen puolipidätteen takia ja nelonen jäi vähän kahden askeleen väliin. Vitos-kutos -linja oli tosi hyvä! Seiskalle toin Rikun sellaisessa kulmassa, ettei se päässyt hyppäämään siitä, vaan pomppasi sivuun. Uusi lähestyminen ja hyvin yli. Vika este, eli kasi, tultiin vastalaukassa kun päätin, että lähestyminen on niin suora, ettei kannata kaarteessa syödä laukkaa laukanvaihdolla pukin kautta.

Lopputulos oli siis 8 virhepistettä ja maailman onnellisin ratsastaja! Hulluilla tuuletuksilla tyytyväisenä maaliin. On mulla superhevonen! Ja siihen nähden, että alkukaudesta estetunnit piti lopettaa kesken kun jännitti liikaa, ja helmikuussa hypättiin kisoissa pissit housussa 50cm -luokkia, on tämä aikamoista edistystä. Rata ei ole hyvä, enkä ole ratsastuksellisesti siitä ylpeä. Mutta itsestäni ja hevosestani olen - nyt mä olen vihdoin hypännyt mun elämäni ensimmäisen 90cm radan!

Radasta kaikkine virheineen video alla.


Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=U5_lxfZFcUA

Voi elämä kun ihminen voi olla onnellinen!

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Ville Vaurion kouluratsastusklinikka 12.6.2015

Ennen kuin lähden analysoimaan omia ratsastuksiani Nipsun silmän alla, paneudun hetkeksi eilisen muuhun kouluratsastusantiin. Arvatkaapa muuten, minkä verran harmitti, kun kerrankin tällä alueella tapahtuu kouluratsastuksen saralla jotain mielenkiintoista, ja tapahtumat menevät päällekäin! Minua kysyttiin myös ratsastamaan Vaurion klinikkaan, mutta koska olin jo varannut paikkani Nipsuun, oli pakko jättää välistä. Onneksi Vauriosta sai paljon irti myös kuuntelemalla.

Tässä omia muistiinpanojani klinikasta.

Klo 16-17
Mari Kettunen – Singleton, s. 2011
Emmi Lepola – Llanthony Honey Bee, s. 2008
Päivi Jaara – Kessy, s. 2008
Salla Varenti – Donna Prima, s. 2010


Ensimmäisessä ryhmässä oli nuoria tai "nuorenmielisiä" hevosia. Hevosista ja ratsastajista ennestään tuttuja minulle olivat Salla (joka on siis meidän kotitallin yrittäjä ja yksi ratsastuksenopettajistani) ja Donna, joka on ollut Sallalla hetken ratsastettavana ja sitä kautta tuttu minulle.

Tässä ryhmässä oli hyvin erilaisia ja erilaisissa vaiheissa olevia nuoria hevosia. Marin hevonen oli nuorin, ja sille Laaksolla käyneen kaatumisonnettomuuden takia ratsastaja sanoi olevansa tilanteessa varuillaan ja hieman jännittynyt. Ville korosti tämän hevosen kanssa koko ajan, että tilanteesta tulee tehdä hevoselle mukava ja stressitön. Hevonen selvästi rentoutuikin ratsastettavaksi, vaikka oli alussa vähän ihmeissään. Emmin poni taas oli ensimmäistä kertaa maneesissa elämässään, ja muutenkin villin ja vapaan nuoruutensa takia ikäisiään jäljessä. Se oli ehkä ratsastettavuudeltaan iästään huolimatta kaikkein raain, ja olisi tykännyt mennä vaan kovilla kierroksilla lujaa eteen.

Tästä ryhmästä päällimmäisenä jäi mieleen ajatus nuoresta hevosesta eskarilaisena ja puolipidätteen merkitys. Nuoren hevosen kanssa tulee muistaa, että sillä ei ole vielä olemassa ajatusta siitä, miten sen kuuluisi olla. Mikään ei ole vielä selvää - kulmat, uralla kulkeminen, erilaiset avut tai reagointi esimerkiksi pohkeeseen. Sen takia näille "eskarihevosille" pitää muistaa ennen kaikkea kertoa se hetki, milloin ne tekevät oikein, ja myös yrittämisestä pitää muistaa palkita. Jos hevoselta saadaan tässä vaiheessa tapettua halu kokeilla ja yrittää, sitä on vaikea saada takaisin. Ja ainoastaan kertomalla hevoselle, että se on supertaitava ja tosi hyvä, saadaan tämä yritteliäisyys säilymään.

Pidätteeseen liittyi ajatus siitä, että pidäte ei ole kokonainen ilman hellitystä. Pidäte ilman hellitystä on ihan vaan vetämistä, ja jos hevosta aina vaan vetää, ei sille edes anneta mahdollisuutta reagoida oikein. Vaikka hevonen menisi aivan täysiä eteen päin, pitää ratsastajan pitää huolta siitä, että hän ratsastaa pidätteen kokonaisena - eli myös hellityksen sisältävänä.


Klo 17-18
Nelli Harjula – Alfred Lyytikäinen, s. 1998
Johanna Pihlaja – Sanelma Unelma, s. 2009
Senni Vilander – Pyry Waan, s. 2003


Suomenhevosryhmää olin tietenkin odottanut paljon! Tässä ryhmässä oli erilaisia hevosia erilaisilla vahvuuksilla ja heikkouksilla, kuten toki kaikissa muissakin ryhmissä. Ville piti klinikan koko ajan mielenkiintoisena katsojille kiinnittämällä huomiota aina yhteen hevoseen ja kertomalla huomioitaan siitä. Tässä ryhmässä tehtiin tärkeätä perusratsastusta: huolellisia kulmia ensin käynnissä ja ravissa siirtymisten kanssa niin, että ravissa kohti kulmaa ja käynnissä kulma. Tässä Ville kiinnitti erityistä huomiota siihen, että hevoselle ei saa jäädä jankuttamaan, eli pyytämään samalla turruttavalla avulla uudestaan ja uudestaan. Tämä kolahti kyllä lujaa itselleni, koska juuri tämä on minun helmasyntini: pyydän ja pyydän, ja lisäksi jään sen pyytämisenkin jälkeen vielä varmistelemaan, että kai se nyt kuuli, että minä pyydän. Ville ohjasi ratsastajia käyttämään apua niin, että hevonen kuulee sen ja ottaa sen vastaan, ja sitten jättämään hevosen rauhaan ja kiittämään. Toki heti ei käytetty rankkaa apua, mutta jos apu ei tehonnut, sitä ei jääty toistamaan ja toistamaan samalla teholla, vaan lisättiin tehoa niin, että jotain tapahtui. Ja sitten kiitettiin ja jätettiin hevonen rauhaan.

Laukkatehtävänä tässä ryhmässä tehtiin lähinnä laukkaa ympyröillä. Jokaisella ratsukolla oli omanlaisiaan haasteita, joissa Ville sitten auttoi yksilöllisesti jokaista erikseen. Lopuksi sekä ratsastajat, että hevoset näyttivät tyytyväisiltä. Ja onhan ne suomenhevoset aina suomenhevosia, eli suhteellisen täydellisiä minun silmääni...

Klo 18.30-19.30
Mira Nieminen – El Fragante, s. 2010
Iida Hast – Doranto, s. 2008
Stella Eloranta – Korsyka II, s. 2004


Kolmannessa ryhmässä olikin sitten vain tuttuja ratsastajia. Mira on meidän tallilla töissä ja hän oli ratsastamassa lainahevosella Elmolla, kun oma hevonen on hetkellisesti telakalla. Iida taas on meidän rakas orjapiiskuriope, oli ihan loistava päästä kerrankin katselemaan kun Iidakin vuorostaan hikoilee... Stella taas on meidän superreipas hoitajatyttö, joka osallistui valmennukseen meidän yhdellä tuntihevosella, jolla oli ehtinyt ratsastaa ennen klinikkaa kokonaiset kolme kertaa. Koru ei montaa viikkoa ole meillä edes ehtinyt olla.

Tässä ryhmässä Ville halusi ratsastajat istumaan hevosen takajalkojen päälle, eli kaikki eteenpäinkönötys kiellettiin. "Perseen päällä" istumisen hän perusteli käyttämällä vertausta skeittilaudasta - jos ratsastaja kenottaa eteen, hevonen rullautuu ratsastajan painon mukana "ratsastajan taakse". Tässä ryhmässä käytiin myös läpi sitä, että hevosen on vastattava apuihin, ja kun hevonen vastaa niihin, on ratsastajan voitava luopua avusta ja jatkuvasta ylläpitämisestä. Miran ja Stellan hevoset alkoivat jarruttaa, kun ratsastaja luopui avusta. Tätä Ville piti merkkinä siitä, että apu ei ole missään vaiheessa mennyt kunnolla lävitse.

Iidan isokokoisen ja näyttävän Topin kanssa Ville kävi lävitse hieman ravi-käynti -siirtymistä ison hevosen kanssa. Jos hevonen tulee isoa ravia siirtymiseen, sen pitäisi pystyä jatkamaan yhtä isoa käyntiä, jotta siirtyminen olisi sujuva. Jos siirretään suoraan isosta ravista käyntiin, liikkeeseen tulee välttämättä "töksähdys", eli hevosen liike ikään kuin pysähtyy ravin ja käynnin välissä. Jotta siirtyminen olisi sujuvampi, ravia pitää pienentää ennen siirtymistä. Ja tuli muuten hienoa, sulavia siirtymisiä!

19.30-20.30
Laura Viljanen – Coolman II, s. 2001
Milja Ranta – S.W. Red Charm
Anna Kärkkäinen – Elves Angel, s. 2004


Tästä ryhmästä erityisen tuttu ratsastaja oli tietysti meidän valmentaja Anna ja hänen ratsunaan ollut Sallan entinen estehevonen Tilli. Lisäksi olen fanityttöillyt Miljan ratsastamista aikaisemminkin, ja ollaanhan me blogien kautta jo melkein kovinkin tuttuja - ja kesän aikana ehkä jopa valmennustuttujakin, Milja nimittäin lupaili tulla meidän kouluratsastuspyllerrystä katselemaan.

Tässäkin ryhmässä oli hyvin erilaisia heppoja. Miljalla oli vaihtunut ratsu, joten kolmen hevosen sijaan me näimmekin kaksi hevosta ja yhden huippuponin!

Tässä ryhmässä tehtiin pohkeenväistöjä, joilla pyrittiin avaamaan erityisesti Lauran hevosen alkujähmeyttä. Ville kuvailikin Lauran hevosta sellaiseksi, että ensimmäisen puoli tuntia, kun sitä esimerkiksi kisaverryttelyssä ratsastaa, toivoisi vain, ettei kukaan katsoisi, mutta käynnistämisen jälkeen se näyttää aivan erilaiselta. Ja näin tosiaan kävi tämän hevosen kanssa. Pohkeenväistöjen jälkeen työskenneltiin keskiravin tyyppisesti, ensin keventäen hevosia keskiravissa pitkää sivua "niin paljon kuin lähtee" auki, ja sen jälkeen sitten alas istuen. Tästä lähdettiin etsimään myös sitä liitoa perusraviin niin, että kun hevosella alkoi olla virtaa pitkän sivun alussa, kun se odotti eteenratsastusta, suunnattiinkin voimaa ja energiaa ylöspäin.

Vaativan ryhmän aikana Ville palasi vielä viimeisen kerran hevosen kiittämiseen. Hän otti esimerkikseen Annan, joka onnistuneen pätkän jälkeen kiitti hevosta roimasti lähes kaulalla roikkuen. Hevosen kiittämisessä ei hänen mielestään ikinä saa pelätä sitä, että paketti hajoaa kiitokseen, koska hevosta kiitetään aina siitä, mitä se on tehnyt ennen kiitosta, ei siitä, mitä se tekee sen jälkeen. Eli kiittää pitää aina hyvästä suorituksesta, vaikka hevonen esimerkiksi innostuisi siitä niin paljon, että palasia joutuu hetken taas keräilemään.

Ville myös korosti sitä, että emme voi itse valita niitä tilanteita, joissa haluamme hevosen oppivan jotain, vaan jokaiseen ratsastukseen pitää suhtautua oppimiskokemuksena. Joka kerta hevonen oppii jotain, halusimmepa opettaa sille tai emme. Siksi meidän pitää tehdä tietoinen päätös opettaa sille niitä asioita, mitä haluamme sen oppivan. Jos emme tätä päätöstä tee, niin on luultavaa, että hevonen oppii jotain, mitä emme halunneet sille opettaa.

Klo 20.30-21
Essi Antila – Jaybee Apprentice, s. 2000

Illan viimeisenä oli vielä vuorossa puolen tunnin vaativan tason demo. Tästä en oikein osaa sanoa muuta kuin että wau. Olipa siinä hevosessa todella vaihteita! 

Klinikka oli kaikenkaikkiaan todella onnistunut, Vaurio oli hauska esiintyjä, joka otti yleisön kiitettävästi mukaan. 

Koska klinikasta ei ole yhtään kuvaa, kuvitukseksi esimakua tulevasta Nipsu-postauksesta: mut laitettiin ratsastamaan ohjat yhdessä kädessä :D 

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kaivattuja kouluratsastusfiiliksiä!

Ratsukko ja valmentaja. Kuva: Nea Id

Kaksi päivää on vietetty itse ratsastaen Eevamaria "Nipsu" Porthan-Broddellin, jonka meriittejä tuskin on tarpeen luetella, valmennuksissa. Tänään yritin kuvata fiiliksiä, mitkä jäivät. Nipsu vaikutti äärimmäisen suoralta. Ei ilkeältä, mutta sellaiselta, että mielipidettä kysyttäessä sellaisen kyllä saa. Tykkään siitä, naminamia saan paljon halvemmalla halutessani. Näihin valmennuksiin ei myöskään menty näyttämään nätiltä hevosensa selässä. Epämukavuusalueelle mentiin niin, että rytinä kävi. Tulin taas tietoiseksi siitä, kuinka vähän lajista ymmärrän. 

Mutta... Mutta. Jokin Nipsun tyylissä oli kuitenkin sellaista, ettei siitä masentunut. Koen oikeasti saaneeni isoja eväitä meidän jatkotreenejä varten. Ihan kamalasti mietittävää ja sulateltavaa. Postaan näitä ajatuksia myöhemmin, nyt en vielä ole tarpeeksi asiaa pureskellut. Ehdottomasti oli oikea päätös viikonlopun tuuppauskisojen sijaan laittaa rahat valmennukseen. 

Tänään jatkoin iltapäivällä suoraan tallille Nipsun valmennuksesta päästyäni Ville Vaurion kouluratsastusklinikan antia ihmettelemään. Klinikka järjestettiin meidän tallilla, joten ihan mahdotontahan se olisi ollut jättää välistä. 

Ville oli äärimmäisen hauska, oikea showmies! Uusia ajatuksia syntyi tämänkin klinikan annista, niihinkin toivottavasti jaksan palata täälläkin myöhemmin. Yksi tärkein kuitenkin jo nyt muistiin: "Hellittäminen tekee pidätteestä pidätteen. Ilman sitä pidäte ei ole kokonainen. Silloin sitä kutsutaan ihan vaan vetämiseksi." Ville painotti paljon oikeaa ajoitusta, sitä, että ratsastus on aina myös koulutustilaisuus, eikä "vain ratsastusta". Tällöin ratsastajan pitää ottaa vastuu tästä oppimistilanteesta, ja tehdä siitä hevosen kannalta järkevä. Kertoa riittävän selkeästi, mikä on haluttua, kiittää, hellittää. Näin hevonen ei menetä motivaatiotaan. 

Kyllä muuten oli kaivattua tämä innostuminen kouluratsastuksesta!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Estetreeneissä

Tänään alkanutta armotonta jännitystä huomisesta Nipsun valmennuksesta purettiin estetunnilla. Ajattelin, että sen sijaan, että yritän yksin nyhertää jotain kouluratsastusta etäisesti muistuttavaa, teenkin jotain aivan muuta. Näin ollen suuntasin ihan normaalisti keskiviikkoiselle estetunnilleni.

Käyn siis joka keskiviikko ratsastuskoulun estetunnilla. Silloin tällöin käyn myös erilaisissa estevalmennuksissa, mutta koska meillä saa erityisen hyvää opetusta, olen tyytyväinen siihen, että hyppäämään pääsee vähemmälläkin rahallisella panostuksella (vrt. valmennus vähintään 30-40€/h, ratsastuskoulun tunti omalla hevosella 16€/h). Ja edistyminen on ollut aivan hurjaa!

Tänään hyppäsimme rataa. Alkuverkassa teimme ensin kolmikaarista kiemurauraa, jossa ensin haimme hyvää taivutusta ja asetusta käynnissä ja ravissa, ja tämän jälkeen lisäsimme laukanvaihdot laukkaharjoituksessa. Rikuhan osaa kyllä vaihdot tehdä, jos ratsastaja osaa ne siltä vaatia, mutta on vähän laiska tekemään niitä - erityisesti nyt, kun vastalaukka on niin vahvaa, ettei tiukatkaan kaarteet vastalaukassa ole ongelma. Sain kuitenkin molempiin suuntiin tehtyä vaihtojakin.

Tämän jälkeen hyppäsimme muutamia verryttelyhyppyjä ristikoilla, ja aloimme hypätä varsinaista tehtävää osissa. Ensin tulimme 1 - 2 -linjan, jossa oli ensin ristikko, sen jälkeen kuusi laukkaa ja okseri. Tämä tuli ensimmäisellä kerralla ehkä parhaiten koko tunnin hypyistä, tämän kerran jälkeen jäin itse vähän onnellisena killumaan, enkä tukenut hevosta tarpeeksi.

Seuraavaksi sitten 3ab -4 -linja, jossa ensin oli sarja, ja sen jälkeen kuuden laukan linja neloselle.
Tästä jatkoimme seuraavalla kerralla viitos- ja kuutosesteille. Vitosessa oli alla vesimatto, ja siitä käännettiin 90 asteen käännös seuraavalle esteelle. Tähän tulimme Rikun kanssa aika hyvin ekalla kerralla. Alla video.


Rata loppui 7 - 8 -linjaan, jossa sai ensin kaarteesta vähän laukata, ja sen jälkeen sujua seuraavalla esteelle. Alla video.


Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=O8_kLVg8Jio

Lopuksi yhdistimme koko systeemin ja hyppäsimme tätä ratana. Epäonnistuin aika monta kertaa putkeen 1-2 -linjassa jättämällä hevosen liian yksin hypyssä. Muutenkaan kaikki hypyt eivät osuneet ihan ideaaliin paikkaan, mutta olin kuitenkin ihan tyytyväinen. Riku on nyt vähän löysäntuntuinen, joten minun pitäisi muistaa tukea sitä pohkeella paremmin ja rauhoittaa ylävartaloa levottoman soutamisen sijaan. Siihen nähden, kuinka aloittelija arkajalka olen näissä estehommissa, olen kuitenkin ihan tyytyväinen. Ratavideo alla. Tunnin lopuksi korjasin vielä tuon 1 - 2 -linjan hypyt sellaisiksi, että olin aidosti hypyissä tukemassa hevosta. Siitä ei ole videota, kun videointivastaavat Sokerihiiret joutuivat poistumaan.


Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=PkV5lZ-uN10


Huomenna siis vuorossa kouluratsastusta yleisöklinikassa Nipsu Porthan-Broddellin silmän alla. Jännittää ihan törkeästi!

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

No ei näin!

Ei mennyt viikonlopun kisat ihan putkeen. Onneksi olen nyt tuon päätärskyn jälkeen saanut harrastukseen vähän perspektiiviä, niin ei jokainen huono ratsastus ole maailmanloppuun verrattavissa oleva tilanne. Vaikka tämä viikonloppu olikin täynnä luokattoman huonoa ratsastusta, olivat reissut kuitenkin kaikenkaikkiaan hyväntuulisia ja nauruntäyteisiä. Ihanan punaisen hevosen halailua ja kehumista.

Mennään nyt kuitenkin niihin asioihin, joita ei voi katsoa vaalenapunaisten linssien läpi elämästä onnellisena. Eli mun ratsastuskyvyn puutteeseen, joka kirkastui viikonlopun kilvanajoissa.

Lauantaina suunnattiin Hämeenkoskelle 1-tason koulukilpailuihin. Luokkina kisoissa olivat A-merkki ja K.N. special. Kisapaikalle päästyämme olin vähän järkyttynyt verryttelystä. Verryttely oli siis alueella, jossa ei varmaan normaalisti ratsasteta ollenkaan (?), jonkinlaisella peltopohjalla, joka oli voimakkaan kalteva ja todella kova ja kivinen. Olen selvästi saanut ratsastaa kisoissa liian hyvillä pohjilla, kun tämä järkytti näin kovasti ja vei toimintakyvyn. Periaatteessahan tuossa tuskin olisi ollut mitään ongelmaa, kun olisi vain uskaltanut ratsastaa - mitä en sitten tehnyt.

Helpon A:n verryttelyssä jäin ahdistuneena ihmettelemään pohjaa, enkä uskaltanut ratsastaa eteen. Jostain syystä Riku myös kulki todella voimakkaasti suu auki, vaikka mielestäni annoin vähän liikaakin tilaa edestä, ja kankiohja löi tyhjää. Ehkä suu olisi mennyt kiinni, jos olisi ottanut ne ohjat käteen, en tiedä... En saanut verryttelyssä tehtyä mitään järkevää. Kaksi ratsukkoa ennen omaa vuoroa pääsi kisa-areenalle odottelemaan. Pohja siellä oli aivan priima. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt ratsastaa kunnolla pohkeesta eteen ja ottaa latua eteen, koska verryttelyssä en ollut sitä tehnyt. Teinkö sitten niin? En, vaan jäin nyhertämään ja ahdistumaan siitä, kun Rikulla oli suu auki.

Rata oli yksi karmeimmista, jonka olen ikinä ratsastanut. Rikun kanssa ei ole juuri ikinä mitään ongelmia eteenpäinpyrkimyksen kanssa, nyt sen sijaan jouduin tekemään täysillä töitä, että sain esimerkiksi laukan jatkumaan koko laukkaohjelman lävitse, vastalaukan nousemaan ja niin edelleen. Tiet jäivät aivan karseiksi, yksikään asia ei tapahtunut pisteessä, koska hevonen ei ollut avuilla... No, epäonnistumisia epäonnistumisten perään. Radan jälkeen olin aivan shokissa - mitä täällä tapahtuu, miksi tilanne on nyt tällainen? Prosentit eivät siinä vaiheessa kiinnostaneet, piti päästä hetkeksi kokoamaan omaa päätä. Pitääkö nyt olla huolissaan jostain? Miksi Riku ei halua liikkua eteenpäin?

Hetken kelailun jälkeen tulin siihen tulokseen, että tuskin tässä tarvitsee olla huolestunut ja ahdistunut. Riku on aloittanut laitumella ja on sen takiakin varmasti löysä. Viime viikko oli treenien puolesta aika rankka, mutta treeneissä Riku on liikkunut hyvin, eikä mitään huolta ole ollut. Lisäksi, tärkeimpänä seikkana se, että ratsastin itse luokattoman huonosti. Siitähän se lopulta johtuu.

Hämeenkosken Ratsastajien synttärikakkupalasen jälkeen suuntasin verryttelemään helppoa B:tä varten. Verkassa päätin, että nyt ratsastan paremmin. Ja ratsastin! Riku oli verkassa pätkiä oikeinkin hyvän ja ryhdikkään tuntuinen, tosin vastasi vähän turhankin ärhäkästi puolipidätteisiin mieluusti siirtymällä kokonaan hitaampaan askellajiin. Käytin enemmän pohjetta, sain paremman reaktion.

Rata ei ollut mitenkään hieno, mutta oli se parempi kuin se karmea A. Tässäkin radassa oli ihan turhia huolimattomuusvirheitä, jotka näkyivät pisteissä. Energiaa olisi saanut olla myös paljon enemmän. Minulla oli kuitenkin hyvä fiilis radalla, ja Riku oli hyväntuulisena suorittamassa rataa. Se oli pääasia.

Ne prosentit nyt tähän vielä itsellekin muistiin näistä "huippusuorituksista" He A 57,037% ja HeB 60,20%. Huhhuh. Onneksi ystäväni Laura toi sitten sitä sinivalkoista & valkoista kotiin ihan ansaitusti, niin ei ollut ihan hukkareissu ;) Kisoissa oli huippumukava tunnelma ja toimihenkilöt olivat iloisia ja ystävällisiä.

Tänään vuorossa olivat Riihimäen Ratsastajien estekisat raviskalla. Hyppäsimme tallikaverini Ellan kanssa luokat 70cm ja 80cm radat. Radoissa oli selvästi enemmän tekemistä kuin toukokuun alussa olleissa Riksun kisoissa. Seitsemänkympin rata oli arvostelulla A.2.0,, eli esteitä oli yhteensä vain kahdeksan ja kaikki puhtaan radan tehneet palkittiin rusetilla. Tässä radassa ei oikeastaan muut asiat aiheuttaneet päänvaivaa, kuin hieman kinkkinen 4-5 -linja, jossa piti oikeasti keskittyä ratsastamaan molempien esteiden keskelle. Molemmat esteet olivat lankkuesteitä, ja nelonen tuli kulmasta aika nopeasti eteen, jos ei miettinyt tietä tarkasti.

Verryttelyssä Riku oli hyväntuulinen, rento ja vähän lötkeä. Hypyt tulivat kuitenkin huomattavasti viime Riksun keikkaa parempiin paikkoihin ja olin itse paremmin ratsastamassa eteen. Radalle lähdin yllättävän rauhallisin mielin. Ja ratahan sujui hyvin! Yksi huonompi paikka tuli, mutta sen jälkeen kokosin itseni nopeasti ja jatkoin ratsastusta. Tästä radasta on videokin olemassa, toivottavasti saan sen jossain vaiheessa itselleni ja siirrettyä blogiin. Tuloksena tästä radasta tuli 0 virhepistetettä, ja näin ollen punavalkoinen rusetti. Ja taas sai olla ylpeä punaisesta hevosestaan.

Kasikympin verkassa sain Boonukselta apua ja ratsastin enemmän eteen. Laukka ei oikein pyörinyt missään vaiheessa kunnolla, mutta hypyt olivat teräviä ja hyviä. Ihan hyvillä mielin siis radalle. Radalla oli muutamia vähän haastavampia käännöksiä, muun muassa linja vitoselta kutoselle, jossa este pääsi vähän yllättämään kulman takaa. Kuitenkin ihan hevosille reilu ja kiva rata. Mä sen sijaan olin radalla ihan hukassa! Riku ei ollut niin innokas kuin yleensä esteradalla, ja mä jäin vähän nyppäämään etäisyyttä lähelle sen sijaan, että olisin ratsastanut eteen ja parempaa laukkaa. Muutama ihan hyvä hyppy tuli, mutta muuten siitä, ettei puomeja tullut enempää mukaan, saa kiittää täysin hevosta! Se teki ison homman rämpiessään tämän tädin kanssa tätä rataa. Yksi puomi tarttui mukaan, tuolta kutosokserilta, johon en taaskaan löytänyt mitään askelta ja jätin Rikun yksin. Superia oli kuitenkin se, että Riku hyppäsi siitä huolimatta, että jätin sen tilanteessa yksin. Aikaisemmin se kielsi tuollaisissa tilanteissa, nyt ilmeisesti olin kuitenkin sen verran ratsastamassa, että vaikka minusta tuntui, että jätin sen yksin, en kuitenkaan täysin jättänyt.

Tuloksena siis perusradalta 4 virhepistettä. Ella sen sijaan ratsasti tuntihevos-Kallella hienon tuplanollan ja otti taas sijoituksen tasolla 80cm. Hienoa Ella!

Pojat Riksun luksuksessa, valjastuskatoksissa

Päätin nyt tyhjentää koulukisat pois kesän kilpailukalenterissa ja panostaa valmentautumiseen - treeniä nimittäin todella tarvitaan! Estekisoja sen sijaan etsin tilalle, koska uskon, että tarvitsen estekisojen osalta nyt ennenkaikkea rutiinia verryttelystä ja radoista. Kun rahaa ei ole määrällisesti kovin paljoa, pitää keskittyä asioihin, joista tykkää eniten. Just nyt mä haluan kehittyä esteratsastuksessa, joten sitä tehdään nyt kisoissa, koulua treenataan kotona. Kouluratsastuksessa mä en tarvitse enää niinkään ratarutiinia, vaan mä tarvitsen nyt itselleni niitä työkaluja, joilla saada palikat taas kohdalleen.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Vihdoin ja viimein - banneri!

Nyt se sitten tapahtui. Myönsin itselleni, että vaikka en ole itse visuaalinen ihminen, näyttää blogini ilman banneria kamalan tylsältä. Ulkoasun modailuun en silti vielä lähtenyt. Katsotaan, viekö blogin ulkoasun muokkaus pikkusormen lisäksi koko käden kohta.

Bannerin on tehnyt Henna Vihersaari. Isot kiitokset Hennalle, olen banneriini ihan rakastunut!

Tänään treeniviikko päätettiin kevyessä hölkkämaastossa Rikun kanssa. Mukana olivat Viltsu ja Stella. Viltsu on kyllä niin loistava hevonen - aina ensimmäisenä vapaaehtoisena ilmoittautumassa, että hän lähtee ainakin mukaan. Ja voi sitä intoa ja ylpeyttä, kun hän pääsee mukaan ja töihin. Joitain hevosia ei vain ole tehty oloneuvoksiksi.

Huomenna kisataan Hämeenkoskella koulukisoissa ja sunnuntaina Riihimäen raviskalla estekisoissa. Raporttia seuraa.


Tammikuussa leipaistu tippumiskakku mun toisen Rikulta tapahtuneen aisaantumisen kunniaksi. Nyt niitä onkin huhtikuun onnettomuuden jäljiltä kolme jo koossa. 

Kisakalenterin viilausta

Tällä viikolla Riku on päässyt nauttimaan kesästä, vaikka ilmat eivät ole kesämiestä varsinaisesti suosineetkaan. Riku laiduntaa kavereiden kanssa minilaitumella puolta päivää, eli noin kuutta tuntia. Tällä hnetkellä laitumena toimii kentän vieressä oleva alue, jossa on muutama maastoeste. Riku on kuulemma intoutunut hyppäämään niitä useampaan otteeseen, muun muassa siinä vaiheessa, kun kentällä hypätään. On se kyllä aikamoisella työmoraalilla varustettu hevonen, kun treenaa noin innokkaasti vapaaehtoisesti syömisen sijaan! Jos omistajalla olisi tuollainen selkäranka, me oltaisiin jo huomattavasti pidemmällä treeneissä...

Riku on ollut koko viikon aika hyväntuulisen lötkeän rauhallinen. Se johtuu ehkä normaalia painavammasta laidunmahasta (vyö jää reiän-kaksi löysemmälle jo nyt) tai aktiivisista omatoimitreeneistä. Joka tapauksessa tällä viikolla olen saanut kerta toisensa jälkeen ratsastaa hyväntuulista, onnellista hevosta, jossa ei juuri särmää ole ollut. En tiedä, onko sitä niin kamalasti ollut ratsastajassakaan, joten annetaan anteeksi. Hyviä treenejä on kuitenkin viime viikon rokotusloman jälkeen pidetty. Kouluratsastuksen puolella kuski on harjoitellut ohjan ottamista myös vasempaan käteen ja esteratsastuksen puolella taas on päästy tekemään erilaisia ratkaisuja vaatimia linjoja.

Riksussa 9.5.2015
Kisakalenteria muokkasin niin, että sen sijaan, että debytoisin nyt vihdoin 90cm luokassa sunnuntaina Riksussa, hyppään tutut ja turvalliset 70cm ja 80cm. Rikun pieni löysyys yhdistettynä siihen, että mua jännittää se 90cm hyppääminen luvattoman paljon, olisi voinut tuoda sen lopputuloksen, että olisin päätynyt tekemään niin ison ratsastusvirheen, ettei Rikukaan olisi jaksanut sitä paikata. Nyt mennään ja hypätään reilusti vaan mukavuusalueen sisäpuolella.

Samalla tein päätöksen ensi viikosta. Ensi viikko näytti aika rankalta hevoselle, sillä osallistumme Nipsun valmennukseen Alaspäässä to-pe ja sen jälkeen suuntaamme Kummajaisiin lauantaina koulukisoihin ja sunnuntaina estekisoihin. Päätin, että jätämme nyt ne estekisat välistä, jotta viikosta ei tule liian rankka. Samalla, kun peruin nämä alue-estekisat, päätin, että en starttaa kesän aikana alue-estekisoissa. Meille on ihan riittävästi luokkia lähistöllä 1-tason estekisoissa. Näin meillä säilyy lupa hypätä syyskuussa aluemestaruuksissa harrastemestaruudesta. Harrastemestaruuden asetinkin nyt meidän tämän kauden estekisojen päätavoitteeksi.

Kouluratsastuksessa ei tavoitella nyt yhtään mitään. Jos jossain vaiheessa tulisi jotain onnistumisia, ehkä intoakin jostain ilmestyisi. Siihen saakka keskitytään estehommiin, ne maistuvat nyt hyvältä!

Riksu 9.5.2015